Se kuitenkin liikkuu
En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa, on murhe mulla työksi vaihtunut, nään kukat, kummut sekä sinitaivaan kuin ennen kuultavina, kirkkahina; ja veren aallot hyrskyy valtavina, ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää, taas aatos kantaa, pilvitöitä piirtää, ja käsi sydämellä maailmalle ma lausun, voitetulle voittajalle: se kuitenkin liikkuu! Kun vieno joutuu keskeen karkean, niin useasti karkeampi voittaa. Ken kuulee ärjyessä ulapan, jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa? Ja lapsi vaikee. Min’ en vaiennut, näin monta sortuvan, en sortunut, ma opin sotalaulut lainehilta ja tarmon julman taivaan jumalilta, voin käyttää kalpaani kuin kanneltain, löin monta iskua ja itse sain: se kuitenkin liikkuu! Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo, min luulin murtuneen jo hautaan mustaan, se päältään rautapantsarinsa luo, se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan. Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa, taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa, nään tuhat silmissäni tulikerää, maailmat syntyy, sydänhaaveet herää, ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko, maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko, se kuitenkin liikkuu! Te tuokaa tänne Lapin tunturi ja sydän tää sen alle haudatkaatte, se senkin alla vielä liikkuvi, maanjäristykset tuntea te saatte; se polkekaa, se pistää kantapäähän, se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän, se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit, se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit, ja voittolauluin kivikaaret kaikaa, kun irti, ihannoiden uutta aikaa, se kuitenkin liikkuu! Ma tiedän kyllä: tulee kuolema ja elonlangan armaan poikki leikkaa, voi olla kylmä, valju huomenna se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa, maan alla maata, päällä multaa syli; mut yli haudan, kuolemankin yli käy vapaus, jolle sykki sydänkulta, se elää, henkii, vaikka painaa multa, se palaa liekin lailla syksy-öissä, tyrannit pelkää, mutta kansain töissä se kuitenkin liikkuu!