Naissaari
Naissaaren niemessä valkea paas merimiesten merkkinä loistaa, karit ympäri sen monet purret kaas, taru koitojen kohtalot toistaa, taru sun ja mun, kesä-illoin kun niin kauniisti kajavat, veen yli itkee. Se nousee aalloista pystypäin kuin nainen valkearinta, se huutaa hurjana myrskysäin kuin pyydettään palavinta, kuin kuolemaa sävel kuuluttaa, niin kauniisti kajavat, veen yli itkee. Mut kun meri heljänä heijastuu ja loivina lainehetläikkyy, kuin kaukainen kantelo soipi sen suu, merenkultana varsi sen väikkyy läpi mainingin öin valoisin, niin kauniisti kajavat veen yli itkee. Tuo silloin laineilta laulu soi: “Ain ollut hän ei kivi kuollut, hänet myös elonhehkuhun Luoja loi, hän myös on lempinyt, huollut, mies saarelle nous, pois aamulla sous, niin kauniisti kajavat veen yli itkee. Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö, hän rannalle rientäen juoksi, hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö, hän kutsuvi armasta luoksi, mut aaltojen taa tää pois katoaa, niin kauniisti kajavat veen yli itkee. Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on, nyt vain hän on valkea paasi, monet toivehet, hän itse toiveheton, hän ympäri yössä kaasi, moni talvi ja syys veren lämpimän hyys, niin kauniisti kajavat veen yli itkee. kauniisti kajavat veen yli itkee.