Lapin kesä (263)
Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuon usein tuntenut oon raskahasti, Kun katson kansan tämän vaiheisiin. Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta ja suuri surkastua alhaiseen? Miks meillä niin on monta mielipuolta? Miks vähän käyttäjiä kanteleen? Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu Kuin heinää, miestä, toiveen tosiaan? Miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu Tai kesken toimiansa katkeaa. Muualla tulta säihkyy harmaahapset. Vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meil' ukkoina jo syntyy sylilapset Ja nuori mies on hautaan valmis jo. Ja minä itse, miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden. Miks seuraa käskyä en veren vietin, Vaan kansain kohtaloita huokailen. On vastaus vain yksi Lapin suvi. Sit' aatellessa mieli apeutuu. On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi Ja kukkain kukoistus, ja riemu muu. Mut pitkä vain on talven valta hetken. Tääll’ aatteet levähtää, kuin lennostaan. Kun taas ne alkaa aurinkoisen retken. Ja jättävät jo jäisen Lapin maan. Oi valkolinnut vieraat Lapin kesän. Te suuret aatteet, teitä tervehdän. Oi, tänne jääkää, tänne tehden pesän, Jos muutattekin maihin etelän. Oi oppi ottakaatte joutsenista. Ne lähtee syksyin, palaa keväisin. On meidän rannoillamme rauhallista Ja turvaisa on rinne tunturin. Havisten halki ilman lentäkäätte. Tekoja luokaa, maita valaiskaa. Mut talven poistuneen kun täältä näätte. Mä rukoilen, ma pyydän, palatkaa. (VK 36)